Päätin ennen nukkumaan menoani kirjoittaa vielä hieman tämän iltaisista ajatuksistani.

Tiedätkö sen tunteen, kun istut yksin ajatustesi kanssa ja melankolia valtaa mielen? Itse olen mielestäni kovin tunne herkkä, ja ajattelenkin enemmän varmasti tunteella kuin järjellä. Tänään olen ollut loppuillan tyttäreni kanssa kahdestaan kotona. Meillä on  takana mukava päivä perhetutun valmistumisjuhlissa ja sen jälkeen jäimme vielä minun vanhemmilleni grillaamaan ja viettämään mukavaa iltaa! Loppuillan olimmekin sitten kaksin kotona ja puuhastelimme yhteisiä juttuja ja höpöttelimme. tyttäreni pyysi päästä täksi yöksi meidän sänkyymme nukkumaan ja annoin siihen luvan, sillä niin ei luultavasti enää pian tule tapahtumaan hänen hieman kasvettuaan! 

Äsken istuskelin hetken ulkosalla vaikka kello onkin jo yli puolenyön. Ilma on ollut tänään mukavan lämmin ja juhannusta kohden kun mennään, on nuo illatkin kovin valoisia...Siinä sitten tapani mukaan mietiskelin asioita ja varsinkin sitä, kuinka nopeasti aika kulkeekaan..Joskus tuntuu että vähän liiankin nopesti. Ainut asia mistä sen konkreettisesti oikeastaan näin aikuisiällä tajuaa, on juuri nimenomaan lapsista ja heidän kasvustaan. Ja juuri tässä kohdassa melankolia valtasi minun mieleni! Minun oli kaivettava youtubesta lisää melankoliaa ruokkivaa musiikkia ja kyyneleetkin taisivat kohota silmiini ja vierähtää pitkin poskia. Oikeastaan mietin vain sitä, miten kovin nopeasti tuosta pienestä ja herkästä tytöstä on kasvanut jo kohta murrosikäinen ja pärjäävä ja mahtava ihminen. luulen, että kaihomielisyyteni tänä iltana liittyi menneisiin vuosiin ja siihen, että tuo pikkulapsi elämä on omalta osaltani jo eletty. Ei enää kurahousurumbaa, ei yöheräämisiä, ei päiväkotikyydityksiä.. Olen oikeasti onnellinen, ettei näitä asioita enää ole, ja pääsen jo niinsanotusti "helpolla", mutta tavallaan se on hieman kaihoisaakin...hmmm, joskus kun ymmärtäisi edes omia ajatuksiaan! Siinä siis istua töllötin ja itkeä tihrustin mukavan päivän jälkeen sitä, että lapsestani on kasvanut iso, enkä saa enää pyyhkiä kakkapyllyä ja kuolaa naamasta..mahtavaa :D (vai voiko tässä sanoa että naisen elämä ei ole helppoa hänelle itsellekkään?)

Mutta ehkä melankolia olikin vain sopiva tunnetila tämäniltaiseen istuskeluuni yksin ulkoterassilla, katsellessani yöperhosten lentoa taivaalla kaihoisa musiikki taustalla soiden. Joskus on kai myös hyvä käydä yksin keskustelua itsensä kanssa, ja ehkäpä luopua parista kyyneleestä. Se on luultavasti ehkä vain rakkautta itseään ja elämäänsä kohtaan?